Kiitos ja anteeksi

On tullut aika pitää pitkä tauko tai ehkä jopa sanoa hyvästit. En tiedä vielä, kummasta on kysymys, mutta tiedän monta muuta asiaa.

Niitä ovat ainakin se, että istun töissä tuntikausia tietokoneen äärellä, joten illalla läppäri ei enää houkuttele samalla tavalla kuin ennen. Lisäksi simahdan niin aikaisin illalla – suurin piirtein puoli tuntia myöhemmin kuin napero - , etten ehdi enää paljon päivittelemään – en nettiä enkä äitiyden ihmeitä. Aikaisemmin illalla taas yritän viettää tyttäreni kanssa niin paljon aikaa kuin työssäkäynnin yhteydessä on mahdollista.  Mikä kuitenkin tärkeintä, en enää tunne olevani läheskään yhtä paska äiti kuin vielä vuosi sitten.

Iso kiitos siitä kuuluu teille kaikille, jotka olette antaneet vertaistukea ja kertoneet omista kommelluksistanne äitiyden ankaralla tiellä. Osa asiaintilasta johtuu myös siitä, että menin töihin ja osa varmaankin vain siitä, että olen TOTTUNUT olemaan äiti ja potemaan paskamaista syyllisyyttä lopun ikäni.

Jätän blogini avoimeksi siltä varalta, että siitä on lohtua ja iloa jollekulle tulevalle äidille, joka potee samansuuntaista syyllisyyttä, raivoa, epäonnistumisen tunnetta tai vihaa kodinhoitoa. Ja jotta pystyn jatkamaan, jos siltä tuntuu. 

Pitäkääpä siis itsenne naisina (tai miehinä) ja palataan jos palataan. Jos ei palata niin oikein hyvää elämää joka ikiselle. Ja kuten ystäväpiirissäni on tapana sanoa: kiitos ja anteeksi.

 Ps. Koska luen taas aika paljon, perustankin ehkä viikonloppublogin, joka keskittyy hömppäkirjoihin. Ja ehkä siinä sivussa myös elokuviin, trailereihin ja internetsurffailun tuottamaan outoon tietoon. Saapa nähdä.